Tähtitoimittaja / 1.

1. Luku

Oletko koskaan miettinyt mitä tekisit, jos voittaisit suuren summan rahaa? Sanotaan nyt esimerkiksi 1 000 000€.

Tiedän - kaikkihan me siitä olemme unelmoineet. Uusi auto, asunto hyvältä paikalta, velat pois, matkustelua, uusia vaatteita ja lopputili tylsästä työpaikasta.

Mutta mistä saada sellaiset rahat? Lotossa voittoprosentti on miltei olematon. Rikkaita miehiäkään ei ihan joka kulmalta löydy, ja varakkaiden sekä lapsettomien kissa-tätien perinnöt menevät kissojen kauneushoitoloille tai muille yhtä älyttömille paikoille.

Okei, tunnustan! Olen taas pennitön ja laskuja pursuaa ovista ja ikkunoista. Ehkä olisi sittenkin aika luovuttaa freelancerina toimiminen ja hakea jonnekin muualle toihin.

Olen ammatiltani toimittaja. Töitä olen tehnyt useammassa eri lehdessä, ja pari kirjaakin on työn alla. Sitä ne ovat kylläkin jo olleet aika pitkään... Heh... Minun pitää oikeasti nyt tehdä ryhtiliike. Lehdet, joille myin juttujani, eivät kyllä olleet mitään kovin tunnettuja lehtiä, mutta pakko on ottaa kaikki työt vastaan, jos aikoo selvitä laskuista ja syödäkin jotain.

Kävelen vaatekaapilleni ja avaan oven. Oven sisäpuolelta minua tuijottaa pisamakasvoinen ja pörrötukkainen nainen. Naisen punertavat hiukset yltävät alas ristiselälle. Löysä kermanvaalea spagettiolkaiminen toppi on vain toisen olkaimen varassa. Jalassaan naisella on lyhyet shortsit ja eriparisukat. Virnistän naiselle, ja hän virnistää takaisin. Oven peilistä näkyvä nainen olen minä.

Kaivan vaatekaappini perältä tumman, hyvin istuvan jakkupukuni. En olekaan käyttänyt sitä pitkään aikaan. Teetin sen joskus tärkeitä tilaisuuksia ja tapaamisia varten. Tänään, tänään minulla on edessä tärkeääkin tärkeämpi tapaaminen. Arvostetun naistenlehden toimitusjohtaja lähetti minulle sähköpostia viikko sitten. Hän oli lukenut juttujani ja kutsui minut toimistolleen juttelemaan. Voitteko uskoa! Minä, tavallinen freelancer, sain kutsun maan parhaan juoru... siis naistenlehden toimitusjohtajan puheille! Tällaista kutsua ei aivan jokainen toimittaja ole urallaan saanut. McBeck on hyvin vaikutusvaltanen nainen ja hänet kutsutaan jokaisiin kissanristiäisiin, joita tässä maassa ja rajojen ulkopuolella järjetetään.

Lehti, jota McBeck johtaa, on nimeltään Ladies. Kaikki lukevat Ladiesia. Lehdessä on paljon  haastatteluja yksinoikeudella, kaikki mehevimmät juorut ja jutut löytyy ensin sieltä ja sitten vasta muista lehdistä. Lisäksi lehdessä on "Kysy Mollylta- palsta" ja talouspuoli. Lehdessä otetaan myös usein kantaa polttavimpiin puheenaiheisiin, kuten esimerkiksi kuninkaalisten ja muiden yksityiselämän käänteisiin ja tyylimokiin.

Kissani Mimi jolkotti huoneeseen puskemaan jalkojani. Löysin sen talomme roskakatokselta sen ollessa vasta pieni pentu. Vein sen eläinlääkärille tarkistettavaksi. Se näytti niin säälittävältä likaisessa ja takkuisessa turkissaan, vapisevana ja hentona. Sen silmät vuotivat ja punoittivat. Kerroin eläinlääkärille, mistä olin sen löytänyt. Lääkärin mukaan parasta olisi lopettaa kissa kuin laittaa se eläinsuojaan odottamaan kotia, josta se kuitenkin päätyisi takaisin kadulle. Silloin minulla kävi sääliksi pientä pentua ja sanoin huolehtivani siitä.

Palasin lopulta kotiin kalju, mutta puhdas kissa mukanani. Lääkäri oli ajanut kissan likaisen ja takkuisen turkin pois. Se kasvaisi takaisin entistä ehompana. Pennun nahassa näkyi erivärisiä läiskiä ja lääkäri kertoi niiden vaikuttavan pennun tulevan turkin väriin. Nyt, 5 vuotta myöhemmin, Mimin turkki on puolipitkä ja kilpikonnan kirjava. Sen vatsa on valkoinen ja selkä sekä kasvot mustat. Mustan karvan seassa on erikokoisia ja -muotoisia oransseja läiskiä.

Kutsun kissan keittiöön ja annan sille ruokaa. Kissa hotkii ruoan kuin se olisi viimeinen ruoka-annos maan päällä, ja joku olisi tulossa viemään sen häneltä. Haen silityslaudan ja -raudan siivouskaapista ja silitän jakkupukuni. Tuhannen kissa, puku on heti täynnä karvoja. Huokaisen ja kaivan teippiharjan laukustani. Nämä teippiharjat ovat Jumalan lahja lemmikkien omistajille .

Pikaisen suihkun jälkeen puen puvun pälleni ja istuudun pienen meikkipöytäni ääreen. Kietaisen hiukset pyyhkeeseen kuivumaan ja alan rasvata kasvojani. En yleensä ole meikannut itseäni, mutta nyt päätin sutaista hieman ripsiväriä. Avaan hiukseni pyyhkeestä ja alan kuivaamaan niitä. Hiusten kuivaaminen on kaikista työläin vaihe. Paksut ja pitkät hiukset eivät meinaa millään ottaa kuivuakseen. Vihdoin hiukseni alkavat olla kuivat. Kuivaajalla kuivatettuina niistä tulisi aina vallattomat. Kietaisen hiukset rennolle nutturalle niskaani ja irroitan muutaman suortuvan kehystämään kasvojani. Vilkaisen peiliin vielä nähdäkseni kokonaiskuvan lookistani. Teippiharja taas heilumaan ja sitten matkaan.

Astun ovesta ulos kadulle. Aurinko paistaa jo täydeltä terältä. Taivaalla leijuu muutama pieni pilvenhattara, kuuma päivä siis tiedossa. Auringon lämpö hehkuu korkeiden kerrostalojen seinistä  todella kuumana kohti alhaalla kiirehtivää ihmispaljoutta. Kävelen kadun reunalle ja pysäytän ohi ajavan taksin. Ilma autossa on ihanan viileää ja tuuletus hurisee täydellä teholla. Viiksekäs taksikuski naputtelee rattia musiikin tahtiin ja vilkaisee minua taustapeilin kautta.

"Mihinkäs sitä ajetaan?" hän kysyy ja pujahtaa tottuneesti takaisin liikenteen sekaan. 

Kerron kuljettajalle osoitteen ja vilkaisen puhelimestani kelloa. Kello näyttää vähän yli puolta kahtatoista. Auto liikkuu ruuhkassa madellen ja kaistoja vaihdellen. Haastattelu akaa tasalta, joten vielä ei ollut kiire. Varasin tarkoituksella tarpeeksi aikaa siirtymiseen.

Katselen taksin pölyisen ikkunan läpi kadulla kulkevia ihmisiä. Kaikilla näyttää olevan kova kiire. Äiti hölkkäsi kuulokeet korvilla työntäen samalla taaperoa rattaissa, eikä huomannut, kun lapselta putosi nalle kadulle. Kireiset pukumiehet kiirehtivät puolijuoksua salkut kainaloissaan ja puhelimet tiukasti korvalle liimattuina. Naapuriautojen kärsimättöät kuljettajat soittavat auton torvea ja huitovat ikkunasta edessä mateleville autoille. Aivan kuin se auttaisi heitä pääsemään nopeammin ruuhkassa eteenpäin.

Taksi nytkähtää taas yksistä liikennevaloista eteenpäin ja vilkaisen puhelimeni kelloa. Se näyttää varttia vaille kahtatoista. Nyt alkaa olla jo kiire.

"Onko vieä kovinkin pitkä matka? Minun pitäisi ehtiä jo ennen tasaa perille", kysyn kuljettajalta.

"Ei pitäisi mennä enää kauaa, se on tuossa parin korttelin päässä", hän vastaa ja kiihdyttää vauhtia ehtiäkseen liikennevaloista juuri ennen niiden vaihtumista takaisin punaisiksi.

Vihdoin perillä! Maksan kuljettajalle kyydistä ja pyydän pitäämään vaihtorahat. Käännähdän ympäri ja näen edessäni kohoavan korkean lasisen rakennuksen. Tässä rakennuksessa on kyllä ikkunoiden pesijällä kova homma, ajattelen kiiruhtaessani marmorisia portaita ylös rakennuksen pääovelle. Ovimies avaa oven minulle ja astun sisään suureen aulaan. Kaikuva aula on vaaleasävyinen ja tehty myös marmorista. Jossain solisee suihkulähde ja kahvin sekä puhdistusaineen mieto haju kantautuu nenääni. Punainen pehmeä matto johdattaa minut leveän vastaanottotiskin luokse. Tiskin takana istuu nuori platinanvaalea nainen. Naisen kynnet ja huulet ovat kirkuvan punaiset ja katse on naulittu kyllästyneesti tietokoneen ruudulle.  

"Hei, olen Samantha Robinson. Tulin tapaamaan Harriet McBeckiä. Voisitko neuvoa, mistä löytäisin hänet?"

"Mene hissillä kuudenteen kerrokseen ja sieltä käytävää vasemmalle. Ilmoitan, että olet tulossa. Joku tulee sinua vastaan", hän vastaa välinpitämättömällä äänellään nostamatta katsetaan tietokoneensa näytöltä.

"Okei, kiitos", vastaan ja riennän aulan toisella puolella oleville hisseille. 

Toinen hisseistä näyttää olevan kolmannessa kerroksessa ja toinen kahdeksannessa. Tunnen, kun pieni jännityksenomainen paniikki alkaa nousta kurkkuuni. Painan varmuuden vuoksi molempien hissien nappia ja vilkaisen kelloa. Viittä vaille kaksitoista. Kannustan hissejä mielessäni ja viimein, pienen ikuisuuden jälkeen, toisen hissin ovet avautuvat kilahtaen. Olen miltei törmätä hissistä syöksyvään äkäiseen naiseen.

"Hei! Varo vähän, täällä on joillakin kiire", nainen kivahtaa kiiruhtaessaan aulan poikki korkokenkiensä korot kipakasti lattiaa vasten kopsuen.

Nousen pöllämystyneenä hissiin ja painan kuudennen kerroksen nappia.  Jokaisen hissin napin vieressä on pieni kyltti, jossa lukee, mitä kyseisestä kerroksesta löytyy. Kuudennen kerroksen napin vieressä lukee koukeroisin kultaisin kirjaimin Ladiesin toimitus.

Juuri, kun ovet ovat sulkeutumassa, joku työntää kätensä hissiin. Ovet painautuvat kättää vasten ja aukeavat taas uudelleen. Vilkaisen ovelle ja näen kuinka hissiin astu selkä edellä mies, joka vetää korkeaa laatikkopinoa mukanaan. Hän painaa kolmannen kerroksen nappia (kyltissä lukee: Asianajotoimisto J. M. Hopkins)

Mies on skotlantilaisen näköinen. Hänellä on punertavanruskeat kiharat hiukset ja paksut, muttei holtittomat kulmakarvat. Pisamat koristavat hänen kasvojaan. Likaiset silmälasit roikkuvat nenällä ja kalanhajuinen hengitys helmahtaa kasoilleni. 

"Ensimmäinen kerta täällä, vai?" hän sanoo ja vilkaisee minua.

Nyökkään hänelle samalla ja vetäydyn taemmas. En voi sietää kalaa. Hissi pysähtyy kolmannen kerroksen kohdalla.

"No, toivottavati sinua lykästää, mitä sitten oletkin tullut tänne hoitamaan", mies sanoo ja virnistää poistuessaan laatikoidensa kanssa hissistä. Jään yksin hissiin lemun sekaan.

Hissin ovet likuvat jälleen kiinni ja hissi jatkaa matkaansa kohti kuudetta kerrosta. Neljäs kerros... Viidennen kerroksen kohdalla hissi taas hidastaa ja pysähtyy. Huokaisen turhautuneena ja vaihdan painoa jalalta toiselle. Oven auettua hissiin astuu kiivaasti puhelimeensa puhuva mies. Mies huitoo käsiään kiivaan puhetulvan tahtiin ja kädessä oleva paperipino leviää hissin lattialle ovien avautuessa kuudenteen kerrokseen. Mies kiroaa raskaasti ja sulkee puhelun samalla, kun poistun hissistä. 

Hissin ovet sulkeutuvat takanani viedessään kiroilevan miehen mukanaan. Vedän syvään henkeä, oikaisen asuani ja lähden kulkemaan käytävää vasemmalle kohti koko käytävän levyistä suurta lasiovea. Lasiovessa lukee samanlaisin koukeroisin kirjaimin "Ladies! Se on kaikki, mitä tarvitset" kuin hissin pienessä kyltissä.

Astun ovesta sisään, ja samaan aikaan käytävän perällä olevasta huoneesta käytävälle astuu pitkä nainen. Naisella on korpinmusta, piikkisuora polkkatukka. Nainen tulee luokseni ja kysyy:

"Hei, oletko sinä Samantha Robinson? Astu sisään, McBeck odottaa teitä"

Hän johdattaa minut McBeckin ovelle ja avaa sen. Astun korkeaan kulmahuoneeseen. Huoneen seinistä kaksi on lasia ja niistä avautuu upea näkymä kaupunkiin. Toisen suuren ikkunan edessä on nahkasohva ja siihen sopivat nojatuolit. Valkoinen itämainen matto peittää lattiaa ja pienellä sohvapöydällä desingmaljakossa on muutama siro ja yksinkertainen kukka. Koko sisustus on hyvin suunniteltu. Tarpeeksi bisnesmäinen, mutta kuitenkin kodikas, moderni ja tyylikäs.

Harriet McBeck nousee puisen työpöytänsä takaa ja tulee luokseni.

"Hei, olen Samantha Robinson", esittelen itseni ja kättelen McBeckiä.

"Harriet McBeck, tämän lehden toimitusjohtaja. Käy istumaan", hän sanoo ja viittaa kädellään kohti sohvia.

Juttelemme kauan, mutta aika kuluu nopeasti. Tulemme hyvin juttuun, huomaan ajattelevani. Vaikka hän näyttääkin tiukalta ja ankaralta, hän on hyvin huumorintajuinen nainen. Voimakkaita mielipiteitä ja vaikutusvaltaa häneltää kuitenkin löytyy.

"No Samantha, mitä sanoisit tällaisesta ehdotuksesta. Tarvitsemme kovasti riveihimme kaltaistasi rentoa ja iloista toimittajaa. Kirjoittamiesi juttujen perusteella sinulla on kykyä kirjoittaa, anteeksi kun ilmaisen tämän näin, tylsemmistäkin ja kuivahkoistakin aiheista mielenkiintoisia ja sopivalla määrällä huumoria höystettyjä tekstejä. Olet kuin luotu tälle alalle. Tulisitko meille toimittajaksi haastattelemaan kovan luokan bisnesmiehiä ja -naisia?''

Mitä! Kysyykö McBeck, itse Harriet McBeck, minua työskentelemään hänelle?

''Näiden uraohjuksien kanssa ei meinaa monikaan tulla toimeen ja heille aika on rahaa. Heiltä ei helpolla heltiä aikaa kiireisistä kalentereista toimittajille"

Nyt on otettava rauhallisesti. Hengitä syvään. Ei noin syvään! Näytät ihan joltain friikiltä. Nyt on jo aika vastata, ettei hän vedä tarjoustaan takaisin. Mutta mitä vastaan!? Ja miten? Innostus ja jännitys valtaavat mieleni.

"Mi-minä töihin teille? Tottakai tulen, tai siis, se olisi oikea kunnia. Olen aina unelmoinut tästä", vastaan ääni innosta nousten pari astetta korkeammalle.''

Allekirjoitamme sopimukset saman tien ja poistun huoneesta innosta kihisten. Mieleni tekisi huutaa ja hyppiä pitkin seiniä! Vihdoin! Tämä on kyllä urani huippuhetki, mietin odottaessani taas hissiä. Nyt menen kyllä lempiravintolaani syömän oikein ajan kanssa, päätin hissin kilahtaessa.

Voi ei, huokaisen astuessani hissiin. Sama kovaääninen mies on tulossa alas. Nyt hän ei onneksi puhu puheliessa ja näyttää myös rauhoittunen.

Hissin lähtiessä liikkeelle kuulen vierestäni pehmeän miesäänen sanovan:

"Hei, taisin säikäyttää sinut silloin aiemmin. Anteeksi siitä."

Vilkaisen äänen suuntaan ja kohtaan lämpimät, suklaanruskeat silmät ja kiharahiuksisen, komean miehen. Miehellä on päällään hyvin istuva puku. Huomaan punastuvani hieman. Vieno hymynkare huulillani soperran:

"Äh, ei se mitään. Olin jo unohtanut sen"

"Jacob Scott", hän sanoo ojentaessaan kätensä kättelyyn.

"Samantha Robinson", vastaan ja kättelemme. Ihanan lämmin käsi.

______________________________________________________________________________

Tässä yksi pisimmälle edenneistä tarinoistani. Kirjoitin sen kokonaan uusiksi tähän ja samalla korjailin ja lisäilin joitain kohtia. Koitan kirjoittaa asiat preesesnssissä. Raa'assa versiossa aikamuoto oli vaihtunut kesken luvun, joten myös sen takia kirjoitin kaiken uudelleen. Parannus- ja kehitysehdotuksia otan mielelläni vastaan :D En ole keksinyt tälle tarinalle vielä nimeä, joten laitoin sille vain jotain nimeksi. Nimiehdotuksia myös otan vastaan. Kiitokset siskolleni, joka oikoluki tarinani ja korjasi virheet.